Käsityöhistoriani

Aloitin puutöiden tekemisen Porvoon ProPajalla tietämättä paljoakaan alasta. Kipinä käsitöihin syttyi heti ja olen siitä lähin rakentanut ja kunnostanut lähinnä puisia esineitä. Porvoon PuuVerstas täydensi valmiuttani jatkaa puutöiden tekemistä muutenkin kuin harrastuksena. Seuraavaksi PiiPuu, helsinkiläinen yksityisyrittäjä, otti minut työkokeiluun ja pääsin kokemaan puuartesaanin arkea. Siellä opin erityisesti tehokkuutta ja tarkkuutta.

Tämä kaikki oli äärimmäisen arvokasta kokemusta ja päätinkin pyrkiä alan ammattiin. Hain muinaistekniikan artesaani -koulutukseen, koska koin kyseisen linjan tarjoavan haluamaani käsityöopetusta. Halusin oppia käyttämään enemmän perinteisiä käsityökaluja ja metodeja, mutta myös laajentamaan osaamistani muihin materiaaleihin.

Nyt muutamat kuukaudet muinaistekniikkaa opiskeltuani voin sanoa, että linja tarjoaa juuri sitä, mitä halusinkin. Ainoa huono puoli on ettei kaikkiin ideoihin riitä aika. Selkeä merkki inspiraatiosta.

Olen todella kiitollinen kaikille minua opettaneille ja kanssani oppineille käsityöläisille. Tällä alalla voin tuntea, että teen jotain tärkeää ja nautin suuresti tekemästäni työstä.

KAARNAA ja LOIMUA

Muinaistekniikan opiskelu ei tarkoita pelkästään historian käsin kokemista, vaan artesaaneina ja mahdollisesti tulevina yrittäjinä meidän täytyy osata myös nykyaikaiset, vähemmän aikaa vievät, tavat tehdä työtä. Näin pidetään hintatasotkin pilvirajan alapuolella.

Keun kerran sähkösorvi verstaalta löytyy, niin olihan minun pakko siihen päästä käsiksi. Isäni oli saanut sukulaiseltamme muutaman kuivan pahkan ja otin ne tietenkin ilomielin vastaan. Vähemmän ilomielin kuljetin niitä useammalla bussilla monet sadat kilometrit koululleni. Pahka osoittautui hieman haastavaksi sorvissa, mutta lopputulos oli erittäin palkitseva.

Klikkaa suuremmaksi

Aloitin sorvaamalla pohjan ja ulkopinnan karkean muodon muutamalla kourutaltalla. Rouheata ulkopintaa työstettäessä turvamaski otti vastaan kourallisen kaarnaa, kun kappaleesta repeytyi kerralla enemmän kuorta. Kyseessä ei ollut haukkaus. Osa kaarnasta oli vaan heikommin kiinni. Turvavälineitä käyttäen selviydyin pelkällä säikähdyksellä.

Sopivan karan puutteessa liimasin kulhon pohjan vanerinpalaseen ja ruuvasin sen kiinni karaan. Näin pääsin sorvaamaan sisäpinnan ja viimeistelemään, pohjaa lukuunottamatta, kaikki pinnat. Lopulliseen pintaan täytyi taltat teroittaa ja käydä kaikki kulhon pinnat varovaisesti läpi. Muuten pahkan loimuilevat syyt jäisivät ruman röpelöiseksi.

Päätin jättää kulhon ulkopintaan laikkuja puunkaarnaa säilyttääkseni pahkan luonnollista kauneutta. Hienon hionnan jälkeen pintaan tuli Danish oil. Sahasin kulhon irti vanerista japanilaisella sahalla, hioin pinnan tasaiseksi nauhahiomakoneella ja öljysin kulhon vielä kerran kauttaaltaan. Öljy toi esiin puun luonnollisen loimuilevan syykuvion ja kulho tuntuu käteen lähes lasimaisen sileältä.

Projekti oli kaikkiaan erittäin mukava ja sen aikana minussa syntyi palava halu sorvata paljon lisää. Hyllyssä odottaakin hieman kookkaampi pahka seuraavaa kertaa.

AHJON UUMENISTA

Halusin opiskelemaan muinaistekniikkaa osin siitä syystä, että halusin oppia takomaan työkaluja. En kuvitellut että jo muutama viikko taonnan perusteiden oppimisesta pitelisin kädessäni kolmea pienin kätösin tekemääni tasatalttaa. Nämä odottavat vielä aikaa kun ehdin sorvata niille kahvat.

Tulusrauta on varsin perinteinen taonnan perusteissa opittava käyttöesine ja sellainen syntyi minunkin vasarani alla. Tämän kumppaniksi sain sopivan muotoiseksi isketyn piikiven.

Piikiven päällä pidetään esimerkiksi taulaa (taulakäävästä saatava, hyvin kytevä aines) ja isketään tulusraudalla kiveen jolloin lentää kipinöitä. Tulusrauta on tehty korkea hiilisestä teräksestä, jonka ansiosta se kipinöi enemmän. Tässä saattaa mennä pitkäkin tovi ennenkuin kipinä jää taulaan kytemään, mutta ensimmäisellä kerralla sain kydyn aikaseksi jo muutamalla iskulla.

Tätä kaikkea ennen on jo nuotio ja kytyrulla valmisteltu hyvin. Kytyrulla on tuohesta tehty rulla, jonka sisälle on laitettu sytykkeiksi esimerkiksi kuivaa saniaista ja katajan kuorta. Kydyn ottanut taula asetetaan sytykkeiden keskelle ja aletaan puhaltamaan rullaan sisälle. Selkä tuulen suuntaan, että suojataan kyty tuulen puuskilta ja savu ei tule naamalle.

Rullaan puhaltelu on oma taiteenlajinsa ja sen oppii vain tekemällä. Tärkeintä on kydyn kasvaessa rullan sisällä puristella rullaa enemmän kasaan jotta keskelle pääsisi lisää sytykkeitä. Kun liekki leimahtaa kannattaa yleensä vielä jatkaa puhaltelua hetken, ettei tuli sammu. Tuohi suojaa näppejä aika kauan kuumuudelta. Sitten vaan rulla valmisteltuun nuotioon ja nuotiolaulut raikamaan.

PIENI, mutta PIPPURINEN

Tämä yksinkertainen sohvapöytä syntyi Porvoon PuuWerstaalla muutamia vuosia taaksepäin. Se oli ensimmäinen huonekalu jonka rakensin ja silloisille taidoilleni se oli myös varsin haastava, mutta erittäin opettavainen.

Klikkaa suuremmaksi

Opin valitsemaan lankuista sopivimmat ja suunnittelemaan sahaukset niin, että hukkapuuta syntyisi mahdollisimman vähän. Alkuperäiset tekniset piirrustukset ovat jo päässeet katoamaan, mutta niiden ohjaamana edettiin suurimmaksi osin loppuun asti. Pajaohjaaja kehoitti ennen lopullisiin mittoihin sahaamista tekemään mallin pöydän nurkasta. Näin pääsin näkemään ja tunnustelemaan oliko teknisten piirrustusten mittasuhteet sopivat. Pientä muutosta jalkojen asetteluun ja sarjojen leveyteen tulikin, joten kannatti tehdä malli. Se jäi projektin jälkeen verstaalle pyörimään parhaiden puujalkavitsien kiertopalkinnoksi.

Lankusta osiksi työstäessä opin käyttämään oikein taso- ja oikohöylää, sekä pöytäsirkkeliä. Sarjojen tapit työstin pöytäsirkkelin kelkkaa ja sopivia asetteita hyödyntäen. Jalkoihin kolot tehtiin talttaporalla ja siistittiin käsin taltalla.

Rakenteessa on huomioitu hyllylevyn eläminen jättämällä jalkojen ja levyn väliin n. 3 mm rako. Jo muutaman vuoden elämää nähnyt valmis tuote kertoo suoraan miksi tämä olikin tärkeää. Hyllylevy on elänyt huomattavasti ja ilman elämisvaraa olisivat tappiliitokset poksahdelleet auki.

Levyjä pitää paikallaan pienet klossit, joille sarjoihin on lamello-koneella työstetty sopivat kolot. Kun klossit ruuvataan levyyn kiinni ne kiristävät levyn sarjaa vasten. Hyllylevyn klossit olisi voinut jättää löysemmällekkin, jotta edellämainittu puun eläminen pääsisi tapahtumaan ilman ongelmia. Pöydän nykyinen omistaja oli paukautellut silloin tällöin levyä, jotta se pääsisi asettumaan.

Yllättävän monta osaa näin yksinkertaisessa pöydässä.

Pöytä painaa jonkin verran ja tuntuu todella jämäkältä. Pinta on 240-karkeuksisella hiekkapaperilla ja viimeiseksi teräsvillalla hiottu. Päälle tuli Osmo Colorin Eebenpuu öljyvaha, joka toimii mielestäni koivun kanssa erinomaisesti.

Kasaus oli tietenkin hermoja raastavaa ensikertalaiselle ja tämän lisäksi tappiliitokset olivat hieman liian tiukkoja. Osia saikin paukuttaa oikein olan takaa kumivasaralla paikoilleen. Kun puristimet olivat jo paikoillaan ja suurin osa liitoksista nätisti kiinni, huomattiin ohjaajan kanssa samaan aikaan, että hyllylevy oli jäänyt välistä pois. Sen kuului olla jo valmiiksi paikoillaan kasaus vaiheessa, muuten sitä ei sinne saisi. Eli pikaisesti kaikki osat auki ja koko homma uudelleen. Tässä välissä putsailin ja hienosäädin tappiliitokset kuntoon, niin että seuraava liimauskerta kävisi joutuisammin. Opettavainen, ensimmäinen huonekalun kasaus.

Pienet vanerinpalaset, joihin liimasin vaahtomuovia suojaa puuta kireälle vedetyiltä puristimilta.

Kaikenkaikkiaan opettavainen ja tyydyttävä projekti, joka tehtiin kestämään. Sen olisikin tarkoitus kestää samassa taloudessa asuvat kaksi lasta ja mielellään vaikka heidänkin lapset.

YMPYRÄ SULKEUTUU ja AUKEAA

Tähän projektiin lähdin niin roimalla innolla, etten muistanut ottaa valokuvia kuin vasta myöhemmässä vaiheessa. Kyseessä on siis tervaleppä runkoinen kehärumpu, jonka nahkana sinimorsinko värjätty poron raakanahka.

Aloitin valitsemalla puusepänkuivista tervaleppälankuista suorimman ja ehjimmän luonnonreunan. Monissa lankuissa oli metsäkoneiden jälkiä ja muita vaurioita, mutta löysin ehjän puolen lähes suoraa reunaa. Pintapuusta tulee kehän ulkopinta, koska pinnassa kulkee yhtenäiset syyt, jotka kestävät taivutusta ja rasitusta paremmin. Merkkasin kappaleen pituudeksi 180 cm (150 cm kehän pituus, 20 cm limisaumat, 10 cm lankun päästä halkeemavaraa). Sahasin merkkauskohdasta poikkisyin kunnes olin katkaissut pintapuusta sisäänpäin sopivan verran eli n. 4-5 cm. Sitten halkaisin kappaleen irti lyömällä kirveellä ja nuijalla lankun päähän vastaavaan kohtaan. Halkeama seurasi nätisti pintapuun suuntaa pitäen lähes saman etäisyyden koko matkalla. Vähemmän sahaamista ja enemmän aikaa seuraaviin vaiheisiin.

Seuraavaksi siistin vetopuukolla pintapuolen kaarnasta. Tässä piti olla varovainen ettei pintapuu mene rikki, sillä se saattaisi heikentää sitä. Kuoren laitoin talteen tulevia värjäysprojekteja varten. Sitten poistin suurimman osan ylimääräisestä paksuudesta pienellä veistokirveellä ja vetopuukolla.

Tasasin kehäpuun toisen reunan n. 90° kulmaan ja suoraksi pituus suunnassa. Tämän reunan mukaan merkkasin leveyden (50 mm) ja työstin toisen reunan merkattuun viivaan. Tämän jälkeen merkkasin työntöpiirtopuikolla viivan pintapuusta 8 mm molempiin reunoihin. Vahvistin viivat lyijykynällä. Työstin reunat vetopuukolla merkattuun paksuuteen, jonka jälkeen höyläsin keskikohtaa käsihöylällä. Suttasin lyijykynällä reunoille, jotta pystyisin huomaamaan milloin keskikohta on samalla tasolla kuin reunat. Limisaumat työstin samaan tapaan, merkkasin reunaan, työstin ensin reunat ja sitten toin keskikohdan samaan tasoon. Nyt kehäpuu oli reunoilta tasaisesti 8 mm ja keskikohdan paksuin osa oli 11 mm, johtuen pintapuun kaarevuudesta. Tässä vaiheessa tunsin kappaleen olevan tarpeeksi taipuisa.

Haluan tähän väliin huomauttaa ettei mikään edellämainituista työmetodeista ole minulle ennestään tuttu, eikä niitä ole minulle kukaan ehdottanut. Ne vain pälkähtivät päästä kun tiesin minkälaisen kappaleen tarvitsen ja minkälaiset työkalut minulla on käytettävissä. Halusin myös välttää koneita, siksi että kyseessä oli perinteinen puutyö ja myös koska halusin harjoitella käsityökalujen käyttämistä.

Kehäpuu liotettiin vedessä vähintään yön yli jonka jälkeen se taivutettiin metallisen asetteen ympärille. Taivuttaessa lisätään puristimia pitämään puuta asetteessa kiinni. Puristimen ja puun väliin asetettiin pieni puupalikka suojaamaan kehää. Lämpöpuhaltimella lämmitetään kohtaa mitä taivutetaan ja näin edetään kunnes limisaumat kohtaavat. Tässä vaiheessa kaverin apu oli paikallaan kun toista päätä pitää taivuttaa samalla kun toinen puristetaan sen päälle.

Muutama auttava käsi helpotti paljon

Turhat puristimet poistetaan välistä. Kehää voi jäädä pitämään vain yksi tai kaksi puristinta limisauman kohdalla. Jätin kehän totuttelemaan uuteen muotoonsa viikonlopun yli.

Liimauksessa ei vaikuttanut olevan mitään kovin vaikeata. Pintapuolen limisauma ei ollut täysin tasainen vaan kuoren muodoista johtuen saumaan näytti jäävän pientä koloa sisälle, mutten ajatellut että tämä juurikaan haittaisi. Kunhan liimaa on tarpeeksi ja sauma pääsee kuivumaan puristuksessa kunnolla. Titebond III on kosteudenkestävä liima ja melko kestävä sellainen, joten sitä laitettiin. Eihän tässä sitten sen kummempia kun liima väliin ja puristimet pitelemään hommaa kasassa. Liiman kuivumisen jälkeen hioin saumat siistiksi kehän muotoon. No sitten alkoikin tapahtua, nimittäin muutamien päivien kuluessa limisauman pintapuolelta alkoi irvistämään rako sauman keskikohdasta. Ajattelin että nyt sauma ratkeaa ja joudun liimaamaan sen uusiksi. Minulle kuitenkin neuvottiin että voi yrittää liimata rako kiinni puristamalla. Tämä ei juurikaan auttanut. Sauma aukesi taas ajan kanssa ja päädyin epätoivoisena tekemään, näin jälkikäteen ajateltuna, todella typerästi. Liimasin kiilamaisen saarnipalikan rakoon ja kuivumisen jälkeen hioin sen tasaiseksi. Tämä piilotti raon ja sai ongelman ainakin näennäisesti katoamaan. Epäilisin silti että kiila saumassa ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Tilanne kuitenkin rauhottui siksi aikaa että päätin jatkaa eteenpäin.

Luokkatoverini oli värjännyt oman rumpunsa nahan sinimorsingolla ja innostuin tekemään samoin. Leikkasin poron raakanahan ensin kehän muotoon jättäen n. 15 cm ylimääräistä reunoihin. Valitsin kohdan missä oli hieman epätasaisuutta värityksessä jotta värjäyksessä korostuisi erilaiset kontrastit. Tein reiät kalvon reunoihin nahan rei'ittimellä peukalon leveyden välein ja n. 5 mm reunasta.
Nyt nahka on valmis värjäykseen. Perinteisesti sinimorsinkovärjäykseen käytettäisiin ureaa, mutta käytin nykyaikaisempaa vaihtoehtoa. Kidesoodaa, sinimorsinkopigmenttiä ja natriumditioniittia. Tarkemmat ohjeistukset värjäykseen julkaisen erikseen.

Kun värikyypissä ollut nahka nostetaan kuivumaan, morsinkoväri reagoi hapen kanssa ja muuttuu hetkessä sinertäväksi.

Ajoitus meni juuri nappiin sillä pystyin jättämään nahan kuivumaan viikonlopun yli. Näin en joutunut huuhtelemaan ylimääräisiä värejä pois ja väri jää mahdollisesti paremmin kiinni materiaaliin.

Nahkanyörin leikkasin lehmän raakanahasta n. 1 cm levyiseksi ja se sattui käteen. Pyrin leikkaamaan mahdollisimman tasalevyistä ja välttämään repaleisia reunoja. Soiro uitettiin vedessä tunnin verran, jonka jälkeen se laitettiin roikkumaan painon kanssa. Sitten pyöritetään nyöri kierteelle ja jätetään kuivumaan. Näin saadaan vahva raakanahkanyöri.

Ennen nahan sitomista, nahkaa liotetaan tunnin ajan. Ennen tätä vaihetta on hyvä tarkistaa että kehän reunat on tarpeeksi pyöristetty ja hiottu, ettei nahka vaurioidu. Asetetaan kehä lyöntipuoli ylöspäin pöydälle ja asetetaan liotettu nahka, martiopuoli ylöspäin, sen päälle. Pyritään asettelemaan nahka mahdollisimman keskelle niin, että reunoilla on tasaisesti yhtä paljon nahkaa. Jätetään keskus sen verran roikkumaan että keskikohta osuu hieman pöydän pintaan. Kiinnitetään nahka kehään nauhapuristimella.Varotaan ettei puristeta nahkaan rumia jälkiä.

Käännetään koko höskä toisinpäin ja aloitetaan pujottamalla nyöri ensin puoliksi läpi yhdestä reiästä. Näin saadaan nyöritettyä nopeammin kun edetään molempiin suuntiin puolet kehästä. Nyöri vedetään rei'istä vuoroin ylä- ja alakautta kunnes päästään toiselle puolelle molemmilta puolilta ja nyörit kohtaavat. Sitten ruvetaan vetämään hieman löysiä pois ja asettelemaan rypyt tasaisesti. Nyöriä ei tarvitse kiristää vaan suurimpien löysien pois otto riittää ja sitten solmitaan nyörien päät yhteen. Hihnapuristin otetaan pois ja jätetään rumpu kuivumaan pystyasentoon tai keppien päälle pöydälle niin, että molemmat puolet pääsee hengittämään vapaasti.

Verstaan ilma on kuiva joten tämä vaihe kannattaisi tehdä vaikkapa kotona tai viedä rumpu sinne kuivumaan. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja seuraavana päivänä rumpu kuulosti aivan mahtavalta. Se oli mielestäni mukavan kireä ja kanttilyönnit kuulostivat juuri siltä mitä halusinkin. Moinen kireys tässä vaiheessa ei kuitenkaan ole paras mahdollinen, koska rumpu olisi hyvä antaa hitaasti tottua nahan kireyteen. Kehä vääntyi kaarelle nahan mukana, mutta se ei minua liikaa haitannut. Olin jo alussa miettinyt että onko 5 cm levyiselle kehälle 50 cm halkaisija liian suuri, mutta joku sanoi että ei mitään ongelmaa ja en nähnyt tarvetta korjata tilannetta.

Rumpu pysyi vääntyneenä tästä lähin ja nahka eli ilman kosteuden mukaan monet päivät. Otin rummun mukaan eräälle leirille missä olin ajatellut soitella rumpua. Matka kesti muutaman tunnin, kosteassa ja kylmässä autossa. Pidin rumpua vielä hetken leiripaikan talon eteisessä, jonka jälkeen siirsin sen sisälle lämpimään. Illalla päätin että soitan rumpua, mutta rumpu oli vieläkin löysä. Asetin rummun lähemmäs lämpöpatteria, jotta se kiristyisi. Jonkin ajan jälkeen kun menin katsomaan sitä, rummun limisauma oli ratkennut nahan kiristyessä liian nopeasti. Rumpu pysyi kyllä muodossaan mutta puut olivat selkeästi irronneet suurimmaksi osaksi toisistaan. Päätin olla soittamatta sinä iltana.

Liimausvaihe oli selkeästi suurimpana syynä sauman ratkeamiselle, mutta myös osaksi liian nopea kuivaus. Liimatessa puristus olisi tullut kohdistaa sauman keskelle. Halkaisija olisi saanut olla pienempi. Saattaa myös olla etten ole odotellut liiman kuivumista tarpeeksi kauan. Syitä on tullut mietittyä ja päätä raavittua. Seinään en päätäni tästä syystä hakkaa. Päinvastoin olen kiitollinen, sillä tälläiset kokemukset opettaa. En ole ennen taivuttanut puuta ja kyseinen esine vaatii kestävyyttä kosteuden muuttuessa. Tälläinen on minulle ennestään vierasta ja minulla on selkeästi paljon opittavaa.

Aion korjata rummun liottamalla nahan pois kehän ympäriltä ja taivuttamalla kehän uudestaan. Tällä kertaa teen kehän halkaisijasta pienemmän, limisaumoista mahdollisimman tasaiset ja liimausvaiheessa tasaisesti puristusta sauman joka kohtaan. Liotan runkoa varmaankin pidempään sillä taivutus tulee olemaan jyrkempi tällä kertaa. Muutenkin aion ottaa hieman rauhallisemmin koska en halua että rumpu hajoaa toista kertaa.

Monet haluavat rumpuunsa jonkinlaisen kahvan, mutta itse aion soittaa sitä kuin bodhran-rumpua, eli molemmin käsin sormillani ja ilman kapulaa, joten en tarvitse kahvaa.

Päivitän tämän kirjotuksen kunnes saan ympyrään taas sulkeutumaan.

PALJON PALIKOITA

Puutöitä tehdessä tulee melkein pakostikkin tehtyä leikkuulauta. Itse olen ehtinyt tehdä jo useampia, mutta kaikki niistä on ollut päätypuulautoja. Käsittääkseni tälläinen rakenne kestää puun elämisen paremmin ja tylsyttää veitsiä hitaammin. Sen lisäksi ne ovat mielestäni kauniimpia.

Käyn tässä nopeasti läpi tervaleppäisen leikkuulaudan valmistusprosessin ja lopuksi esittelen aiemmin tekemiäni lautoja.

Aloitin valitsemalla tämän lankun, jossa näytti olevan suorat syyt ja tarpeeksi leveyttä. Katkaisin lankusta tarvitsemani pätkän kuviosahalla. Oikohöylällä kappaleen toinen puoli tasaiseksi, tasohöylällä 40 mm paksuuteen ja pöytäsirkkelillä 40 mm soiroiksi pituus-suunnassa.

40 x 40 mm palikat liimasin Titebond III:lla rinnakkain, niin että joka toinen oli käännetty 45°. Näin syysuunnat menevät vuorotellen ylös ja alas, jotta rakenne olisi vahva ja puun eläminen kompensoituu. Vanhasta tavasta merkkasin kellonajan siitä milloin jätin kappaleen liimaukseen.

Suurimmat liimasotot pois siklillä ja pinnat läpi tasohöylällä. Tässä mentiin vähän tavoitemitan ali, mutta en tässä projektissa muutenkaan ollut niin tarkkana. Jos kyseessä olisi asiakas- tai sarjatyö, olisin jättänyt kappaleihin muutamat millit höyläysvaraa.

Seuraavaksi piti keksiä pöytäsirkkeliin asete, jolla sain sahattua 40 mm palikoita poikkisyin. Kun työnnän kappaleen kelkassa oikealla näkyvää lautaa vasten, voin kiinnittää sen kelkan katkaisuasetteeseen ja sahaan tasantarkkaan 40 mm kokoisen soiron. Puristimella siksi että kelkan oma pidike ei pidä luotettavasti.

Viimeiseen palikkaan ei riittänytkään materiaalia, eli tapahtui yksinkertaisesti mittavirhe ja tästä johtuen laudasta tuli yhtä riviä kapeampi. Seuraavaan lautaan siis enemmän työstö varoja joka suuntaan.

Pidin visusti palikat sahausjärjestyksessä, jotta syy kuviot pysyisi oikeanlaisena. Käänsin jokaisen palikan päätypuu ylöspäin rinnakkain ja sitten joka toisen nurinpäin. Näin syntyy timanttikuvio, joka korostuu kun pinta on hiottu. Kyseinen rakenne kompensoi puun elämistä joka suuntaa.

Seuraavassa liimauksessa tulee käyttää tarpeeksi liimaa ja puristusta jottei jää rakoja tai heikkoja saumoja. Muutamalla puulla saan pidettyä laudan pystysuunnassa paikoillaan kun palikat pyrkivät liukumaan puristuksessa. Myös leveys- ja pituus-suunnassa puristaessa pidän välissä puita jotta puristus on tasaisempi ja pitää kappaleet suorassa.

 

Kuivumisen jälkeen jälleen siklillä suurimmat liimatipat pois. Pienen hionnan jälkeen laudan kuvio paljastuu. Epäkeskohiomakoneella 240-karkeuteen asti hionta riittää mainiosti.

Oikean ympyrän säteen omaava kahvimuki-asete kulman pyöristyksen merkkaamiseen. Työstö vannesahalla ja siistiksi nauhahiomakoneella.

Reunojen pyöristys kävin helposti yläjyrsimellä ja rouhealla terällä. Tämä luo erittäin pehmeän ja miellyttävän näköisen vaikutelman koko lautaan. Pyöristys on niin suuri että jätin alkuperäisessä suunnitelmassa olleet kahvoina toimivat syvennykset pois, koska laudan saa nostettua hyvin pöydästä jo nyt. Myös laudan pintaan suunnitellut urat jätin pois sillä edellisissä laudoissa en ole kertaakaan huomannut tarvitsevani niitä.

Reunat hioin käsin siistiksi ja sitten vielä pintakäsittely. Tervaleppä on tähän asti janoisinta puuta mihin olen törmännyt. Lisäilin reiluja kerroksia kylmäpuristettua pellavaöljyä toiselle puolelle ja ne imeytyivät kuin kuivaan rättiin. Pintaan meni varmasti yli kymmenen lorausta öljyä ennenkuin se alkoi hitaasti tihkua toiselta puolelta. Tässä vaiheessa lauta on kyllästetty öljyllä ja se suojaa puuta nesteeltä ja muilta öljyiltä. Se pysyy hygieenisenä koska mikään ei pääse imeytymään puunhuokosiin. Lautaa tulee öljytä puolen vuoden tai vuoden välein ja tällöin tykkään itse samalla hioa uuden pinnan niin, että rumat veitsenjäljet ja pinttymät lähtevät pois. On kuin saisi uuden laudan joka kerta.

Tässä vielä aikasempia leikkuulautoja. Materiaalina näissä lehtikuusi, josta olen pitänyt enemmän. Se ensinnäkin näyttää kauniimmalta ja ei ota veitsenjälkiä niin helposti. Lehtikuusi on myös kuuluisa anti-bakteerisista ja lahoa estävistä ominaisuuksistaan, jotka leikkuulaudassa ei voi olla kuin hyväksi.

AJATUKSIA LAATIKON ULKOPUOLELTA

Ellei näitä ylä-asteella pakertamiani tyylikkäitä puutöitäni lasketa, saattoi ensimmäinen kunnollinen puutyö projektini olla Cajón-rumpu. Nimi tulee espanjankielisestä sanasta laatikko ja rumpu on muodoltaan hyvin nimensä mukainen instrumentti. Tietääkseni se on peräisin Afrikan ja Etelä-Amerikan suunnilta, mutta nykyään siihen törmää joka maailman kolkassa. Rummusta lähtee periaatteessa kahdenlaista ääntä, jotka muistuttavat normaalin rumpusetin basso- ja virvelirumpuja, mutta kun aikansa tutkiskelee, lähtee siitä paljon muutakin ääntä. Se sopii melkeinpä mihin tahansa musiikkityyliin ja jos osaa tunnistaa rumpusetin Cajónista äänen perusteella, voi huomata että se on löytänyt tiensä yllättävän moneen kappaleeseen.

Klikkaa suuremmaksi

Löysin ohjeet netistä ja lähdin innoissani toteuttamaan. Materiaalina 14 mm ja 4 mm koivuvaneri ja vanha virvelirummun "matto". Rummun saisi tehtyä huonommastakin materiaalista ja tietysti myös todella paljon paremmasta, mutta koivuvaneria oli saatavilla ja sitä jopa suositellaan Etelä-Amerikkalaisella Cajón-foorumilla.

Tein alajyrsimellä levyihin pienet syvennykset liitoksen kohdalle tuomaan pientä jykevyyttä. Takana olevan reiän tein reikäsahalla, eli rasiaporalla ja siistin viilalla. Ilman tätä reikää rumpu ei soi.

Kasasin ensin rungon ilman etulevyä, eli kuvassa tummat osat. Alkureiät ja senkkaus sai ruuvit uppoamaan nätisti. Tämän jälkeen asensin rummun sisälle, vanhasta virvelirummusta talteen laittamani, "maton", joka värisee rummun etulevyä vasten. Katkaisin maton kahteen osaan ja ruuvasin sen paikoilleen niin, että se pysyy etulevyn yläosaa vasten. Kokeilin muutaman kerran laittaa etulevyn löyhästi paikoilleen ja kuunnella milloin löytyisi oikeanlainen saundi.

Tässä vaiheessa kannattaa pinnat käsitellä. Runkoon tuli Osmo Colorin Eebenpuu öljyvaha ja etulevyyn saman valmistajan jokin läpikuultava öljyvaha. Ensikertalaisena, pintakäsittely oli sottaista, mutta kyseinen öljyvaha on onneksi anteeksiantavaa levittäessä. Lopputulos oli siisti ja toi hienosti esille koivun syyt. Ihmettelin kuinka alunperin tummemmat syyt olikin nyt vaaleammat.

Laitoin innokkaasti vielä saman päivän aikana etulevyn kiinni lukuisilla ruuveilla. Niitä ei pidä kiristää liikaa, jotta mahdollista viritystä voi vielä jälkikäteen tehdä. Istahdin rummun päälle ja kokeilin soittaa sitä. Hämmästyin kuinka hyvältä se kuulosti. En osannut odottaa ensimmäisestä Cajónista niin hyvää. Innokkuudesta jäi myös jälki rumpuun, kun en ollut putsannut öljyvahaa kunnolla pois käsistäni, joilla soitin.

TUORETTA TUNNELMAA

Jos metsään haluat mennä nyt, muista ottaa kivikautinen kirves mukaan. Se on nimittäin yllättävän mukava työkalu puun kaatamiseen. Muista tietysti kysyä maanomistajan lupa! Tämä oli muinaistekniikan opintojen ensimmäinen puutyö ja mielestäni aivan mahtava tapa aloittaa. Tiedetään tasan tarkkaan mistä puutavara on peräisin ja tuotiin ne yhteisvoimin verstaalle. Tälläista tunnelmaa ei puusepänkuivaa kaupasta hakiessa löydy vaikka kuinka lankuille kuiskuttelisi.

Kivikirveellä ei puu katkea tietenkään ihan niin nopeasti kuin nykyaikaisilla vehkeillä. Kahdessa n. 10 cm paksuisessa koivussa riitti harjoiteltavaa ja hikoiltavaa koko 14 hengen ryhmälle. Kun kirveeseen sai pikkuhiljaa tuntuman niin puun lätkiminen alkoi olla todella kivaa, varsinkin kun kaadettu puu katkaistiin ja päästiin lyömään kahdella kirveellä vuorotellen.

Rungosta sahattiin mukin korkuisia pätkiä käsisahalla. Kappaleen lieriöksi kovertaminen aloitetaan porakairalla. Jäljelle jää vielä muutama sentti ylimääräistä seinämää, joista suurin osa lähtee isolla kourutaltalla ja nuijalla. Hieman alle sentin paksuuteen reunat viedään puukolla tai kovertimella. Viimeinen pinta hoitui kätevimmin hiekkapapereilla ja lopuksi vielä puleeraus.

Jos työstöjen välissä pitää taukoja on mukiaihio hyvä pitää vedessä, jottei se kuivu liikaa. Syy tähän selviää myöhemmin.

Kun seinämät on valmiit, voidaan merkata mukin sisäpintaan n. senttimetri pohjasta ylöspäin viivat, 3 mm toisistaan, joiden mukaan kaiverretaan syvennys. Syvennys on hyvä olla tasareunainen ja suhteellisen syvä, jotta siihen tuleva pohja pysyy varmemmin tiiviinä.

Pohja tehtiin kuivasta kuusesta. Liistekirveellä ja nuijalla sai lohkottua halosta sopivan kokoisen siivun. Tästä sitten veistokirveellä ja puukolla muokkautui sopivan kokoinen pohja, jonka reunat sopivat tasantarkkaan mukin sisäpintaan tehtyihin koloihin. Huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Muutamat ärräpäät lennähti ja pilalle menneet pohjat opetti oikeaan suuntaan. Pohja on sen verran isompi, että se "plopsahtaa" paikoilleen.

Nyt päästetään runko kuivumaan. Kuivuessaan se kutistuu, mutta kuiva pohja pysyy saman kokoisena. Pohja jää syvennykseen ja syntyy tiivis sauma. Tämän takia käytetään tuoretta puuta runkona. Kuivausta ei kuitenkaan saa tehdä liian nopeasti. Mukin voi sotata keitetyllä perunalla joka hidastaa kuivumista.

Jos kaikki meni niinkuin piti, runko ei halkea ja pohjasauma on vedenpitävä. Minun muki ei pitänyt vettä, joten pohja paikattiin mehiläisvahalla. Se tarkoittaa ikävä kyllä sitä, ettei siitä voi nauttia kuumia tai alkoholipitoisia juomia, jotka sulattaisivat vahan.

Irrotin kuoresta päälimmäisen valkoisen osan, jonka alta paljastuu vihreä kerros. Tämä muuttuu ajan myötä kauniin ruskeaksi. Leikkasin ruskeasta pinnasta pois soikion muotoisen palan ja kaiversin puun pintaan Jera-riimun. Hiilellä ja vedellä sain kontrastia kaiverrukseen.